Täydellisyyden tavoittelija

– Olenhan minä tehnyt joitakin laattoja muutamia vuosiakin, esimerkiksi tämä kuollut lintu oli sellainen.

Kun Pentti löysi mansikkamaalta kuolleen kottaraisen poikasen, hän ei haudannutkaan sitä heti vaan vei sisälle ja kiinnitti pienillä nupeilla alustalle ja luultavasti aloitti välittömästi myös luonnosten teon. Nopeita hahmotelmia kertyi yleensä lukuisia ennen kuin lopullinen asettelu sai hyväksynnän. Pentin omasta arkistosta löysin useita lintuluonnoksia. Huomioni kiinnittyi pehmeään lyijypiirrokseen, jossa kottarainen oli päästä langalla ripustettuna, toinen siipi levitettynä neulan avulla. Luonnos oli huolellisesti tehty ja ehkä siksi poikkeuksellisesti myös signeerattu. 

Lintu vaikutti toispuoleiselta eikä sommittelu tuntunut toimivan. Niinpä hän nosti ylös toisenkin siiven. Saiko hän siinä samalla ajatuksen ristiinnaulitusta, tai tuliko mieleen sellaista ylipäänsä ollenkaan, jää arvailun varaan. Oliko tarkoituksellista vai tahatonta kuvata lintu asennossa, joka antoi mielikuvan sijaiskärsijästä. Joka tapauksessa rinnastusajatus toi työhön lisää syvyyttä ja symboliikkaa. Lopullista työtä tarkastellessa ei voinut välttyä tällaiseltakaan tulkinnalta. Saarnaaja levittää ihmisille sanomaansa. Mutta voisiko taiteilijaa sanoa saarnaajaksi, kysyi Seppo Heiskanen haastatellessaan Pentiltä:

 – Ehkä, jos käsitettä oikein äärimmilleen venyttää, kuvaakin voi pitää jonkinlaisena sanattomana saarnana.

Tuli mieleen Pentin aina peräänkuuluttama oivallus, ja toteamus, että vasta sen löydettyään saattoi aloittaa työskentelyn. Mahdollisesti linnun kuolemaa voimakkaasti ja syvällisesti symboloiva asento oli tällä kertaa tuo kaivattu oivallus. Uuden asettelun myötä lintu ei lopulta enää näyttänytkään niin kuolleelta kuin hetkeä aikaisemmin. Siivet levällään vaikutti siltä kuin se pyrkisi lentoon, takaisin elämään. 

Ensimmäiset koevedokset oli päivätty 1962. Taustan tapettivaikutelman antavat viivat korvasivat tutun pöytätason ja rakensivat kuvan kolmiulotteiseksi. Viivallisissa koevedoksissa työ vaikutti varsin valmiilta ja viimeistellyltä. Vertailu niiden ja kaksi vuotta myöhemmin otettujen virallisten vedosten kesken osoitti, ettei laattaa ollut täydennetty enää koevedosvaiheen jälkeen. Mikä sitten laatanteossa aiheutti kitkaa? Eikö mieleistä jälkeä tahtonut syntyä uudelle materiaalille? Oliko kyse puhtaasti graafisista murheista? Pentti oli joutunut pohtimaan poikkeavan aiheen toteutusta pitempään ja työstämään eri vaiheita laattaan ennen kuin päätyi lopulliseen versioon. 

Aluksi tausta koostui tiheästä viivastosta, mutta sen hän oli puleerannut pois.

Tällainen välivaihevedos löytyi Suomen taidegraafikot ry:n kokoelmasta, Jyväskylän taidemuseon Grafiikkakeskuksen holvista, missä säilytettiin Pentin lahjoittamaa viisiosaista työvedossarjaa, joissa kaikissa päiväys 1962. Tekijä halusi tallentaa vaikean prosessin. Se että Lintu -teos lopulta, lukuisten korjailujen jälkeen, sai armon mestarin silmissä, selittää myös työn tärkeyden; hankalat lapset ovat usein rakkaimpia, totesi Esa Riippa.

– Grafiikka on piirtämistä terävämpää. Kaiverrettu viiva on joskus kiusallisen täsmällistä. Jotkut työt tulevat nopeasti mutta jotkut vaativat kuukausienkin työn. Kuivaneula vaatii paljon viivoja.

Yhtenä selityksenä pitkälle valmistusajalle voi olla yksinkertaisesti se, että laatta oli välillä saanut väistyä syrjään ja tehdä tilaa muille, uuden ison teeman helpommin avautuville aiheille.

Yleensä Pentti käytti kuparilaattoja, mutta Lintu oli uurrettu teräspiikillä hopeanharmaalle sinkkilevylle. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä sai hänet valitsemaan sinkkilevyn vain tähän työhönsä. Vaikuttiko valintaan aihe vai kenties se, että elämän ja kuoleman symboliikkaan viehtynyt Hugo Simberg työsti kaikki teoksensa sinkkilaatoille. Poikkeuksellinen materiaalivalinta oli kuin kunnianosoitus Pentin arvostamalle taiteilijalle. Vasta 1964 Pentti otti laatasta ensin 25 vedosta ja myöhemmin vielä 10 lisää. Valmis teos on merkitty huolellisesti ylläpidettyyn työkirjaan nimellä Lintu, viivasyövytys+kuivaneula ja valmistusajaksi 1962-1964. Työkirjassa on myös maininta taiteilijavedoksista, ilman tarkennusta niiden määrästä, sekä luettelo seitsemästä taidemuseosta, jotka ovat hankkineet vedoksen kokoelmiinsa.

Lintu -laattaa Pentti ei säilyttänyt laattavarastossaan vaan erillään työpöytänsä vetolaatikossa, silkkipaperiin käärittynä. Siihen hänellä oli oma syynsä. Laatta oli luvattu Outi Heiskaselle, joka oli joskus sitä pyytänyt. Saat sitten kun aika minusta jättää, Pentti kertoi vastanneensa. Näyttäessään laattaa hän uskoi tehtäväkseni varmistaa, että se päätyisi Outille. Saatuani laatan Sara Hildenin säätiöltä toimitin sen Vehmaalle. Myöhemmin näin Lintu -laatan kehystettynä Outin ateljeen seinällä Lallukassa.

Seppo Niinivaara on todennut: ”Kaskipuron taiteessa 70-luku näytti merkinneen saavutusten syventämistä ja ilmaisun rikastumista ja täydellistymistä. Oli kuin olisi tultu huoneeseen, jonka esineet olivat jo valmiiksi hankittu. Tulija saattoi arvella, että kaikki olisi myös kohdallaan. Mutta kuitenkin taiteilija liikuskeli taiteensa huoneessa siirrellen kaikkea vielä parempaan järjestykseen, kunnostaen, tarkistaen ja tuulettaen niin että hänen taiteensa ilmapiiri tuntui jatkuvasti puhdistuvan ja valovoimaisuus lisääntyvän”.

– Olen tyypillinen käsityöläinen, enkä erityisemmin harrasta mitään laitteita, vanhemmiten olen vain vähentänyt niitä. Tuntuu hyvältä, kun tulee vielä vähemmillä kapineilla toimeen. Kuivaneulan välineitten yksinkertaisuus viehättää. Ne mahtuvat taskuun; piikki, skaavari ja puleerauspuikko.

Teos teoksen jälkeen hänen tavoitteenaan oli mestariteos. Oman alueen vakiintuminen ja taiteen keinojen hallinta eivät merkinneet lepoa: akvatintan musta tähtäsi yhä samettisemmaksi pimeydeksi ja valkoinen valo aina kuulaammaksi kirkkaudeksi. Todellinen mestari ei lopeta tyytyväisenä aikaansaamaansa teokseen vaan ajattelee, että on jatkuvasti harjoiteltava ja pyrittävä parempaan lopputulokseen hiomalla ilmaisuaan kohti klassista täydellisyyttä. Samalla tuli yhä ilmeisemmäksi, että tekijä oli yhtä taiteensa kanssa, että hän todella kertoi omasta ympäristöstään ja itsestään. Hänen maailmankuvansa oli hänen teoksissaan.

– Grafiikassa minua ensisijaisesti viehättää tulos, jonka voi saada laatalla.  Yksinkertaisesti sanottuna grafiikka on ilmaisuväline, joka ei ole korvattavissa millään toisella ilmaisuvälineellä.

Työlääksi muodostuneen Lintu -teoksen lisäksi Pentti mainitsi toisen esimerkin vastaavaa vaivannäköä tuottaneesta työstä; kookkaan kuivaneulatyön Liinan, josta hän otti vain 15 vedosta. Vaikka tekninen osaaminen oli jo siinä vaiheessa kehittynyt täydellisyyttä hipovaksi, niin aiheena olleen, kevyelle pukkijalkapöydälle huolettomasti levitetyn liinan oikean materiaalitunnun esille saaminen oli nyt  haasteellisinta. Pöydälle laskettu valkoinen liina oli valaistu näkymättömästä lähteestä taustan jäädessä täysin mustaksi. Eniten tuskaa olivat tuottaneet liinan laskokset, niiden valot ja varjot. Kun tarkastelee 1989 valmistunutta teosta, on pakko todeta, että sinnikkyys ja periksiantamaton työskentely palkittiin jälleen kerran.

Pentti sanoi joskus, ettei työ aina onnistunut. Jos hän oli tyytymätön johonkin syövytykseen, hän aloitti kärsivällisesti uudestaan, otti uuden laatan, teki uuden pölytyksen ja aloitti alusta koko homman. Jopa hänellekin sattui tällaista. ”Miten voikaan vaatia täydellisyyttä tuollaisella lempeällä tavalla” on Jonni Roos ihmetellyt. ”Luulen että se on harvinainen yhdistelmä, ikävä kyllä.”

– Eräs ranskalainen graafikko totesi, että niin kauan kun levyyn ei ole tullut reikää on aina vielä toivoa.

”Japanilaiselle taiteelle on tunnusomaista artlife-käsite. Siinä korostetaan tekemistä. Käsitte viittaa elinikäiseen oppimiseen, mielen kehittämiseen kohti mestaruutta. Mestaruudella ei tarkoiteta pelkästään tekniikan täydellistä hallintaa, virheettömiä teoksia vaan oikeaa asennetta ja mielen tilaa, jossa on vapauduttu omasta itsestä luodusta mielikuvasta sekä mielen ja fyysisen ympäristön asettamista rajoituksista. Elinikäinen oppiminen ei tarkoita yksinomaan tiedollista oppimista, vaan sitä, että taidetta ei voi tehdä erillään muusta elämästä, sillä taide ja elämä ovat yhtä. Keskeisintä uuden oppimiselle on nöyryys ja aloittelijan mieli, joka johtaa ajan kuluessa kohti todellista mestaruutta. Taidetta tehdään niin kuin eletään ja muita salaisia opetuksia ei ole.”  Näin kirjoitti Minna Eväsoja teoksessaan BIGAKU – japanilaisesta kauneudesta.

Inari Krohn muisti Pentin joskus keskusteluissa viitanneen japanilaiseen graafikkomestariin Hokusaihin, joka ei jättänyt työtään kesken, vaan se tuotti hänelle aina yhtä suurta iloa ja avasi uusia maailmoja, vaikka vuodet kuluivat ja tekijä vanheni. Hokusai sanoi, että yli 70-vuotiaana hänen töissään alkoi ilmetä taito, jota hän oli tavoitellut koko elämänsä, ja hän toivoi vielä kymmentä vuotta saattaakseen sen täydellisyyteen. ”Pentti Kaskipuron kohdalla suuri kaari on nähtävillä, eikä siitä puutu mitään”, lisäsi Inari.