Nuori aviomies

Sodan päättymisen jälkeen ei koulu enää maistunut ja 16-vuotias Pentti aloitti   polkupyörälähettinä Yhtyneissä Kuvalehdissä. Talven 1947-48 hän työskenteli Frani-enonsa hattuja valmistavassa yrityksessä Helsingissä. Hattuvalmistamo, Toiminimi Fr. Uusiluoto sijaitsi Iso Roobertinkadulla, vanhan kauppahallin takana. Omille teilleen lähtenyt ja Oulussa rintamamiestalossa asunut Sulo-isä kuoli saman talven helmikuussa. Loppuvuodesta Pentti sai jälleen töitä Yhtyneistä Kuvalehdistä, ensin osoite- ja mainososaltolla ja myöhemmin somistamossa.

 – Minulla oli kerran jopa verokirjassa semmoinen ammatti kuin nuorempi hattuputsari. Kun hain virkatodistusta niin se ei oikein meinannut mennä läpi  Kallion kirkkoherranvirastossa vaikka se oli ihan todellinen, veli oli vaihtanut ammattia kenkäalalta hattumaakariksi. Tehtiin sellaisia perusmalleja, joita muotiliikkeet ostivat ja itse vääntelivät eri muotoihin, lisäsivät koristeita ja kaikkea tällaista. Siinä olin yhden talven töissä ja putsasin hattuja varsinaisen formauksen jälkeen.

     Kesällä 1948 Pentti meni kolmannen kerran Ruotsiin, nyt töihin Rolf Johanssonin perheen kauppapuutarhaan ja asui taas tutussa pappilassa. Pentti oli myös mukana metsänistutuksessa Karl-Erik Svenssonin isän palveluksessa. Tuona aikana tehdyt kolme akvarellia olivat tilaustöitä Rolfin isältä ja niistä Pentti sai taskurahaa korvaukseksi. Jo nuoruudessa sotavuosien aikana alkanut läheinen ystävyys vahvistui etenkin pappilan naapurissa asuneeseen Rolfiin kestäen läpi koko elämän.

     Pentin palattua koti-Suomeen yhteydenpito jatkui kirjeiden välityksellä. Molemmat pojat ihailivat mm. Albert Engströmin hiilipiirroksia ja kuvittivat kirjeitään nopeilla tussipiirroksilla. Pian Rolf joutui kuitenkin toteamaan omat rajoituksensa, kun ei yltänyt lähellekään Pentin taitoa, ja valitsi vähitellen toisen tien. Pentin lahjakkuus oli nähtävissä jo nuorena. Niinpä hän löysi varhain oman uransa. Nöyränä ja vaatimattomana hän hakeutui itsepäisesti oikeaan suuntaan, kertoi Rolf.

– Piirtelin kyllä koko joukon mutten huomannut silloin mitään erityisiä lahjakkuuden merkkejä itsessäni.

     Marja-Liisa Uino, Kaskipurojen perhetuttu ja Tuulikki -vaimon hyvä ystävä muisteli aikaa Suomi -yhtiössä. Tuulikki (Simonen vielä silloin) työskenteli tarkastusosastolla käsittelemässä mm. henkivakuutuksien muutoksia ja poikkesi aina silloin tällöin vanhempana työntekijänä heitä kokemattomampia tapaamassa ja opastamassa. Työpäivän päätyttyä Pentti oli usein yhtiön ovella Tuulikkia vastassa. Pentti löysi hänestä hyvän elinkumppanin ja solmi yhdeksäntoistavuotiaana avioliiton kahdeksan vuotta vanhemman Ilta Tuulikin kanssa joulukuussa 1949. He muuttivat Kalliosta Helsingin pitäjän seurakuntaan, Vantaan Korsoon, Tuulikin lapsuudenkotiin tammikuussa 1953. Tuulikki oli järkevä, käytännöllinen ja huumorintajuinen ja piti hyvää huolta kodista. Hän toimi myös suodattimena ystävien ja Pentin välillä, niin että tällä oli riittävä työrauha taiteentekemiseen.  Pentin anopin kuoltua 1959 talo jäi yksin heidän käyttöönsä.

     Grafiikka kiinnosti Penttiä ja siinä erityisesti viivasyövytystekniikka. Aluksi hän työskenteli kotitalon erillisen liiteri- ja saunarakennuksen pienessä kamarissa, jota vaatimattomasti kutsui työhuoneekseen. Appiukko joskus ihmetteli ääneen kun iso miehenkörri yömyöhään ähräsi pienten piirtimien ja levyjen kimpussa, mutta lohdutti sentään hyväntahtoisesti, että onhan se mukavampaa kuin hamuta maailmalla tai ryyppypuuhissa. Myöhemmin työhuonetila järjestyi omakotitalon olohuoneeseen.

– Menin aika nuorena naimisiin, ja kiusasin vaimoa niin että se joutui usein istumaan iltaisin mallina, eikä ollut tästä oikein mielissään.

Marja-Liisa muisti että Pentti nimitti lapsia aina välillä toukiksi, mikä häntä vähän loukkasi. Tämä oli ainoa pieni miinus, vaikkei Pentti nimitystä käyttänyt mitenkään halventavassa tarkoituksessa. Tuulikki ja Pentti eivät saaneet lapsia, ja voi olla että lapsettomuus on ollut heille joskus vaikeata. Kissat saivat korvata tämän puutteen! Kaikkiaan niitä oli kolme.