Kaskipuron koulu
Albumiin kirjattua – osa X

| 12. maaliskuuta 2022
– No se oli nyt ihan sattumaa. Häiväoja soitti minulle ja oli neuvotellut Kaj Frankin kanssa, joka oli tykännyt että minun pitäisi tulla grafiikan opettajaksi. Siellähän oli ollut Joel Räsänen, ihan mukava mies joka oli mainosgrafiikan pääopettaja ja tehnyt kyllä grafiikkaa. No, otin sitten sen homman vastaan.
Kuvanveistäjä Heikki Häiväoja, joka itse opetti Taideteollisessa, oli suositellut Penttiä grafiikan tuntiopettajaksi laitoksen rehtorille Kaj Franckille, jonka pyyntöön Pentti vastahakoisesti suostui. Toimi käynnistyi 1965 syksyllä ja jatkui aina vuoteen 1974 asti. Noina vuosina hänen ympärilleen muodostui erityinen Mestari K:n luokka.
Pentti opetti aluksi sekä päivä- että iltakoulun oppilaita mutta jätti päiväkoulun tunnit 1971. Monikaan oppilaista ei voinut aavistaa, että heidän opettajansa oli ainoastaan yhden kevätkauden seurannut grafiikan opetusta Suomen Taideakatemian koulun grafiikanluokan mukana.
– Opettelin ammatin kantapään kautta; itsehän on aina asiat opittava. Huomasin sen, kun olin Taideteollisessa opettajana. Grafiikka oli useimmille oppilailleni vain sivuaine; he suorittivat tietyt tehtävät saadakseen suoritusmerkinnät. Mutta joukossa oli niitä, jotka halusivat todella oppia – ja he oppivat yksinkertaisesti tekemällä. Sehän on se paras menetelmä.
Grafiikan luokka sijaitsi Ateneum-rakennuksen C-portaan toisessa kerroksessa. Luokassa vallitsi innostunut mieliala eikä ahkeraan työskentelyyn tarvinnut kehottaa ketään. Opettajalta sai aina hyviä neuvoja, olivat ne sitten teknisiä tai muuten viisaita. ”Jokainen sai vapaasti toteuttaa luovaa kykyään, mutta siitä piti opettaja kiinni, että tekninen ammattitaito harjaantui. Erilaiset tekniikan lajit oli käytävä läpi, mutta aiheen valinta oli vapaa. Tässä suhteessa opettaja oli tinkimätön. Hän oli valmis antamaan tukea pienimmässäkin teknisessä suorituksessa, mutta oppilaansa luovaan vapauteen hän ei halunnut puuttua, ei edes pakottaa olemaan itsenäinen. Luovuus oli hänen mielestään jotakin koskematonta, tekijän omaa sisintä, johon ei saanut kajota, ei edes oppilasvaiheessa.” Näin totesi Leena Peltola Kaskipuron koulu -teoksessa.
Kaskipuron koulu on legendaarinen ajanjakso suomalaisen taidegrafiikan lähihistoriassa. Sen kasvatteja oli joukko eturivin graafikoita; opetusta nauttivat mm. Outi Heiskanen, Esa Riippa, Elina Luukanen, Hannu Hyrske, Marjatta Hanhijoki, Kaija-Riitta Iivonen, Marjatta Nuoreva, Jorma Hautala, Mirja Airas ja Tarja Teräsvuori. Opettajan mielestä tämä joukko oli ”älykästä porukkaa” jota oli hauska opettaa. Heistä tuli mestarin laajennettu perhe.
Tekniikkamallit Pentti saattoi valmistaa jo ennen opetustyön aloittamista. Toki on myös mahdollista, että vasta käytännön opetus antoi aihetta ottaa avuksi havainnollistavat mallivedokset. Esa Riippa muistaa, että ne olivat käytössä ainakin syksyllä 1969 hänen tullessa oppiin. Pentin työkirjassa ei ole niistä mainintaa, kun ei laskenut niitä virallisten töiden joukkoon kuuluviksi. Esa nimitti malleja bagatelleiksi, tarkoittaen varmastikin pienikokoisia, muttei tyhjänpäiväisiä vaikka se lienee sanan toinen merkitys. Taidekirjoja oli Pentille siinä vaiheessa kertynyt jo runsaasti, etenkin grafiikkaan ja alan tunnustettuihin tekijöihin liittyviä teoksia, joten hän saattoi helposti poimia opetuksen tueksi omasta hyllystä havainnollisia esimerkkejä mukaansa tunneille.
– Ei siinä muuta kun lähdettiin vaan töihin tai pistin oppilaat töitä tekemään. Täytyi kysellä ensin, mikä nyt kiinnosti, tekotapojahan oli monia.Tietysti tuo viivasyövytys oli semmoinen, josta oli helppo aloittaa. Kun levyn pohjusti, niin siihen sai ruveta piirtämään. Kävi kevyesti. Kuivaneulatekniikka vaati vähän lisää tottumusta, vaikka sekin oli erittäin yksinkertainen.
”Paras opettaja ei opeta, eikä hyvä näyttelijä näyttele, on vaan itsenään. Opettajan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan mahdollistaa kysymysten teko – ja toiminta. Opettaminen on sitä, että opitaan kahdesti. Opettaja opettaa, oppilaat oppivat. Useimmiten kuitenkin niin, että opettaja oppii, kun oppilaat oppivat. Kuka on opettaja?” Näin pohtii visuaalisen viestinnän kouluttaja ja valokuvataiteilija Mikko Hietaharju Paperilyhty virrassa -teoksessaan. Pentti onnistui istuttamaan oppilaisiinsa uteliaisuuden grafiikkaa kohtaan. Opettajan kaiken salliva hiljainen hyväksyntä sai oppilaat ponnistelemaan opinnoissaan. Oppilaat perivät häneltä tekemisen ilon ja sen kurinalaisuuden, jota eri tekniikoiden, materiaalien ja kemikaalien kanssa työskenteleminen vaati.
Pentti oli aina valmis auttamaan ja keskustelemaan, olipa kysymys kuvan tekemisen tekniikasta tai elämänfilosofiasta. Pentin olemus ja osaaminen tekivät lähtemättömän vaikutuksen, ja Outi Heiskasen avoin persoona puolestaan vapautti luokan ilmapiiriä merkittävästi. Hän saattoi välillä seistä päällään tai veisata virsiä Mirja Airaksen kanssa.
– Outi oli ensimmäistä päivää koulussa. Tulin pitämään tunteja ja mietin, mikähän epeli tuolla oikein on. Hän veisti puupiirrosta toinen jalka korkealla jakkaralla, ja suusta tuli repliikkejä, joita en ymmärtänyt.
”Pentti Kaskipuro oli minulle puhdas, oikeaoppinen graafikko. Ja ajatella, että hän sai tällaisen oppilaan, joka on kaiken hajottanut, mitä grafiikassa voi hajottaa”, muisteli Outi. ”Opettajana Pentti oli meille kuin grafiikan pyhimys tai suorastaan pienehkö jumala”, Outi suitsutti.
”Grafiikkasalissa oli hilpeä tunnelma, kun hieman arastellen astuin sisään. Oppilaita istuskeli pöydällä kookkaan, lempeältä vahtimestarilta näyttävän miekkosen molemmin puolin. Iso mies keskeytti ilmeisen hauskan juttunsa ja katsoi ystävällisesti tulijaa pullonpohjalasien pienentämillä silmillään. Sopertelin että onko täällä opettajaa ollenkaan?
– Kyllä tässä yksi olisi, jos kelpaa, vastasi ´vahtimestari´.
Hän oli siis Pentti Kaskipuro, Kaskis, kuten me oppilaat häntä puhuttelimme. Hänen havaintonsa suuntautuivat itsestään selviä kirkkaita kohteita kauemmas. Hercules Seghers, Ivan Aqueli, Charles Meryon ja Giuseppe Viviani tuskin olisivat osuneet oman kiikarini ulottuville ilman Kaskipuron tähtikarttaa.” Näin muisteli Esa Riippa oman opintaipaleensa alkuvaiheita.
Pentti oli joskus kertonut Inari Krohnille, että mennessään opettamaan hän oli miettinyt, miten voisi tunteja keventää. Hänen ratkaisunsa oli ostaa Fazerilta huuliharppu ja soitella sitä joskus tunnilla. Kaskipuro oli huuliharpisti jo ainakin toisessa polvessa. ”Hänen nuorehkona kuollut isänsä soitti turpahöylää ilmeisesti hyvin koska sai musikaalisen pojan tarttumaan samaan peliin. Pentti soitti huuliharpulla kaikenlaista haikeata, mitä oli lapsena ja nuorena kuullut. Grafiikan luokassa opettajan isoihin kouriin piiloutuneesta soittimesta tulvi ilmoille ihmeen vivahteikas ja absoluuttisen musikaalinen sävelvirta vähäeleisellä akordikompilla ja eloisalla rytmitajulla ryyditettynä. Hän soitti perinteisiä kevyen musiikin helmiä niin herkän ilmavasti, että niistä tuli täysipainoista taidetta. Ja kun hän lauloi Evert Tauben tuutulaulua Byssan Lull, joutui koirasoppilaskin liikutuksiin ja niistämään nenäänsä. Huuliharpun soitosta tuttu haikea optimismi on läsnä kuvissakin”, muistelee Esa Riippa.
– Terve! Tässä lopulta vähän tietoja näistä tarvikkeista. Voi olla että jotain on unohtunut, mutta ei luultavasti mikään tärkeämpi asia. Jos lisätietoja tarvitset niin soita tai kirjoita (p.8727 568). Syyskuussa alkaa taas koulukin, olen siellä kerran viikossa, nykyään vain iltakoulussa. Jätin jo pari vuotta sitten päiväkoulun tunnit pois. Näin Kirjoitti Pentti kirjeessä Esa Riipalle.
Yhteydenpito jatkui vilkkaana koulun jälkeenkin. Siitä vahvana todisteena oli Pentin kirje vuodelta 1973. Esa oli tiedustellut vinkkejä taidegrafiikkaan liittyvistä materiaaleista ja välineistä ennen kuin ryhtyi niitä hankkimaan. Opettajan kirje sisälsi monisivuisen käsinkirjoitetun ja piirroksin kuvitetun luettelon perustarpeista hankintaosoitteineen. Omatekoisten työkalujen valmistusohjeet olivat seikkaperäisen selkeitä. Pentin tietämys grafiikan materiaaleista ja tekniikoista oli käsittämättömän laaja. Tuskin Esan piti ihan heti kysellä lisäopastusta.
Entiset oppilaat alkoivat kutsua opettajaansa taolaistyyliin kunnioittavasti nimellä Mestari K, joka aikoinaan paljasti heille grafiikan näyttämön. Sen jälkeen mikään aihe ei ole ollut heille liian vähäpätöinen tai suppea. Tavoitteet sen sijaan ovat korkealla. Mestari K opetti heitä yhdistämään sisäisen katseen ja metallilaatalle piirretyn taidokkaan viivan. ”Ei ole tietenkään sattumaa, että Pentti Kaskipuroa kutsutaan Mestari K:ksi. Opettajana hänellä on ollut valtava merkitys jo monelle suomalaiselle ja ruotsalaiselle graafikkosukupolvelle”, kirjoitti Thomas Kjellgren Keskusteluja valossa ja pimeässä -näyttelyluettelossa.
Oppilaitten kantajoukko otti tavakseen muistaa opettajaansa huomionosoituksilla tämän täyttäessä tasavuosia. Vuonna 1980 he järjestivät Kaskipuro ja hänen viisi oppilastaan -näyttelyn Pohjoisella Rautatiekadulla sijainneessa Taidegraafikot -galleriassa ja julkaisivat Kaskipuron koulu –nimisen pienen kirjan. Kymmenen vuotta myöhemmin oppilaat teettivät 60 vuotta täyttävälle opettajalleen hienon Mestari K -juhlakirjan, johon Outi Heiskanen oli valinnut 46 kuvaa, yli puolet Pentin kuluneen vuosikymmenen aikana tekemistä teoksista.
– En tiedä sitten olinko mikään hyvä opettaja mutta oppilaat olivat hyviä.
”Viimeisinä vuosinaan opettaja tarvitsi vastapalvelua meiltä oppilailta, kun itsekritiikki välillä pensastui liian reheväksi. Opettaja-oppilassuhde säilyi siis loppuun asti”, Esa Riippa on todennut ja lisännyt viisaasti: ”Mestari K:n kirkas varjo ei peittänyt vaan pikemminkin nosti näkyviin. Suomalaiset säveltäjät kokevat edelleen jäävänsä Ainolan Mestarin varjoon. Mestari K:n vaikutus oli päinvastainen, hänen varjollaan moni graafikko on noussut suuren yleisön tietoisuuteen.”