Humoristi ja tarinoitsija
Albumiin kirjattua – osa XVIII
| 16. heinäkuuta 2023
– Ainahan taiteen tekemisessä on kyse siitä, että jotain menee silmän kautta sisään ja tulee käden kautta ulos. Siinä välillä taiteilija lisää joukkoon oman mielensä kuvan. Omat mielikuvat ja todellisuus ovat taideteoksessa limittäin.
Mikä on taiteen salaisuus? Kysymyksen heitti Pentille joskus 1980-luvun puolivälin tienoilla pidettyjen illanistujaisten isäntänä toiminut Kari Vanhapiha. ”Sitä minä en tiedä”, vastasi Pentti ja jatkoi: ”Ei kai siinä ole mitään muuta kuin että tekee niin hyvin kuin osaa; siitähän se tulee. En tiedä, eikä sitä tiedä luultavasti kukaan muukaan. Taiteen salaisuuden tietäminen on täysin mahdotonta. Ei sitä voi selittää, mutta muistan, että olen joskus lukenut Pär Lagerquistin novellin Ihmiset jotka etsivät Jumalaa. Siinä joukko ihmisiä lyöttäytyi yhteen ja päätti vaatia Herran tilille siitä, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Kuljettuaan kauan pimeässä he näkivät lopulta kaukana pienen tuikun ja löysivät puita sahaavan vanhan ukon, joka mitä ilmeisimmin oli Herra; ja hänet he vaativat tilille. Silloin Herra vastasi, että minä vain tein niin hyvin kuin osasin. Se ehkä sopii taiteeseenkin. Sehän koskee kaikkea mitä ihminen tekee.”
Vuonna 2009 Jonni Roos kävi tekemässä Ei koskaan eläkkeelle -nimistä haastattelua, jossa jututti Outi Heiskasta ja Pentti Kaskipuroa. ”Istuttiin pyöreän pöydän ääressä ja jollain lailla ilmapiiri siellä Pentin kotona oli harmoninen, niin kuin varmaan on aina ollut, ja siihen liittyi myös hieno arkinen ele; Pentti oli tehnyt mustikkapiirakkaa, ja se oli hyvää. Luulen, että kaikki jotka ovat Pentin tunteneet, tietävät, että hänen kanssaan oli tunne kuin olisi ollut vanhan ystävän kanssa.” Haastattelun yhteydessä muisteltiin, että taiteilija Martta Wendelin oli saanut taiteilijaeläkkeen vasta 92-vuoden iässä! Muisteltiin myös pulavuosien aikana käytössä olleita leipäkortteja, joita olivat mm. A-kortti raskaan työn tekijöille ja D-kortti taiteilijoille, mustalaisille, kerjäläisille ja muille irtolaisille.
– Kaaskipuro, vastasi Pentti verkkaisen rauhallisesti puhelimeen. Tommi Hietanen, joka vedosti Pentin teoksia, sanoi että aina kun Pentille soitti, vaikka vain jostakin pikku asiasta, niin tiesi, että tämä vie nyt aikaa. Monasti Tommi katsoi vielä puhelimesta ajan ja totesi, että kysymisessä kului kolme varttia. ”Kun kävelin omassa puutarhassa ja juttelimme niitä näitä, yhtäkkiä muistin taas, että mitäs olinkaan kysymässä. Se oli hauskaa ja Pentti aina tiedusteli, miten lapsilla menee. Esikoinenkin opetteli kävelemään Pentin keittiössä. Kerran Pentin soittaessa vaimoni vastasi puhelimeen, koska olin itse juuri lähdössä kaupunkiin eli Korsosta Helsinkiin asioita toimittamaan. Kävin vielä Ekbergillä kahvilla ja palattuani takaisin puhui vaimo samaa puhelua.” Tommi muisti vielä yhden mukavan Penttiin liittyvän tapauksen. Se sattui niihin aikoihin, jolloin Pentin näkö alkoi pahasti heiketä. Oltiin porukalla tutustumassa Retretin näyttelyyn Punkaharjulla. ”Kuljetin Penttiä läpi hämärän luolaston ja luulen, ettei hän pystynyt näkemään juurikaan mitään koko matkalla. Siirryimme sen jälkeen nuotion ääreen tarinoimaan ja nauttimaan makkarasta. Kun ilta alkoi pimetä, Pentti tunsi itsensä väsyneeksi ja halusi lähteä majapaikkaamme. Vaimoni tarjoutui saattamaan. Tarttui Penttiä kainalosta ja lähti opastamaan pimeälle reitille. Matka eteni, vaikkakin hitaanpuoleisesti, ja jonkun aikaa kuljettuaan Pentti lausahti:
– Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy.
Pentillähän oli tapana arvostaa vastakkaista sukupuolta ja tämä oli häneltä tyylikäs pieni flirtti sekä samalla kiitollisuuden osoitus saattoavusta.”
Grafiikanpaja Himmelblaun johtaja Pertti Ketonen kertoi toisen hauskan tapahtuman. Oltiin lähdössä Kaskipuron kanssa Savonlinnaan näyttelyä pystyttämään. Pentti kieltäytyi tarjotusta lentolipusta ja kysyi, voisiko saada lippurahan jos järjestää itse kyydin. Kun Ketonen tuli teosten kanssa galleriaan aamukymmeneltä niin Kaskipuron taksi odotti oven edessä. Miehet ripustivat näyttelyn, kävivät lounaalla (taksikuski mukana) ja hoitivat sen jälkeen esittelyn lehdistölle sekä näyttelyn avajaiset. Myöhemmin pitkälle iltaan venyneellä päivällisellä (taksikuskilla ei ollut mitään kiirettä), ihailevien nuorten taiteilijoiden ympäröimänä, Pentti oli todennut, että miksei hän voi hyvin ajaa taksilla ja nauttia Koskenkorva-tarjoilusta kulttuurirahaston kustannuksella nyt, kun hänen kuoltuaan nuoret graafikot nauttivat rahaston apurahaa ja ajavat taksilla!
– Joku on sanonut, että töissäni on huumoria. No varmaan se pitää paikkansa, kai sitä on sellainen perusnäkemys elämästä että se tulee mukaan. En kuitenkaan tietoisesti tavoittele sitä.
Pentin naapuri Korson Haikaratieltä muisti kuullensa galleria Didrichsenillä erään toimittajan todenneen näyttelyssä esillä olleita teoksia katsellessaan, että tässä ovat nyt sitten Kaskipuron munasarjat! Kananmuna oli yksi Pentin kestoaiheita. Ensimmäinen aiheesta työstetty teos oli nimeltään Munankuori. Sen Pentti teki vuonna 1966. Mieltymystä aiheeseen todistaa myös 1983 Ruotsiin tilattu Egg -salkku, joka sisälsi kahdeksan kuivaneula+akvatinta -tekniikalla toteutettua lehteä. Ne valmistuivat kahden vuoden aikana. Tekijä nimitti kokonaisuutta ”munasalkuksi”.
Vuoden 2001 Retretin Muodon vuoksi -näyttelyssä Pentillä oli esillä yli 200 teosta. Ripustuksen jälkeen Pertti Ketonen ja näyttelyn avustajat Melanie Willhöft ja Matti Valtonen tuskastelivat jo etukäteen teosluettelon ja teoslappujen tekourakkaa. Siihen Pentti totesi, ettei tässä ole mitään ongelmaa, minä muistan kaikki teostiedot ulkoa ja Melanie voi kirjoittaa ne muistiin. Matin hämmästellessä miten se oli mahdollista, Pentti vastasi että helposti: ”Katsos tässä teoksessa on kaksi sientä, sen nimi on Kaksi sientä, ja tässä taas kolme perunaa ja sen nimi on Kolme perunaa. Lisätiedoksi merkitään signeerauksen vieressä oleva vuosiluku; sillä samannimiset teokset voi erottaa toisistaan.” Samalla matkalla Matti antoi Pentille nimen ´koskenkorvapuro´ heidän istuttua yhdessä mökillä muutaman illan saunomassa ja keskustelemassa kirjallisuudesta. Pentti piti kyllä kovasti oluesta, muttei voinut sitä kihdin takia juoda.
Ei ollut niin vakavaa aihetta, etteikö siitäkin Pentti olisi osannut lopulta laskea leikkiä. Kertoessaan lokakuussa 1988 kirjeessään Svenrobertille silmäongelmistaan hän totesi, ettei kaihi ollut kokonaan ohi koska oli saanut niin kutsutun jälkikaihin vasempaan (huonompaan) silmäänsä, mikä oli alkanut jo kolme-neljä kuukautta ensimmäisen leikkauksen jälkeen.
– Tulee siis vielä yksi, tosin jonkin verran pienempi leikkaus. Laseria, jota tavallisesti käytetään tällaisessa tapauksessa, ei voida nyt käyttää, mutta kaihi imetään ulos jonkinlaisella uudella kojeella. Pölynimurilla?
Pentti totesi vielä, että oli tärkeintä, että näkö työsilmässä oli pelastettu! Hän oli luonnollisesti aloittanut grafiikanteon jälleen ja oli todella iloinen että saattoi piirtää terävällä neulalla kuparilaattaa. Tosin hänen täytyi opetella työskentelemään toisella tavalla kuin aiemmin, määrätyllä etäisyydellä laattaan tai paperiin ja se edellytti pitempää työstämisaikaa.
Kun Pertti Ketonen oli Rembrandtin näyttelyssä yhdessä Pentin kanssa, tämä kaivoi taskustaan työhuoneelta tutun suurennuslasin tarkastellen teoksia.
– Näitä kannattaa katsoa tarkasti, katsos Rembrandt oli niin taitava piirtäjä, että pystyi piilottamaan esimerkiksi rakastavaisia pensaisiin, niin ettei niitä näe ilman suurennuslasia.
Pertti totesi taas oppineensa jotakin uutta. Pitkän tarkastelun päätteeksi Pentti oli tokaissut että kyllä pistää vihaksi. Pertti oli ihmeissään ja kysyi syytä?
– No kun minä olen nykyaikana tehnyt tätä työtä melkein viisikymmentä vuotta ja saanut siitä arvostusta, mutta en pääse lähellekään sitä mihin Rembrandt pystyi jo 500 vuotta sitten. Katsos, Pertti, aina ei tarvitse juosta täysillä eteenpäin, usein riittää, jos pysähtyy tutkimaan jo olemassa olevaa ja pääsee aina vain syvemmälle siihen tietoon.
Samaiseen Rembrandtiin liittyy myös toinen, Kari Saviniemen kertoma episodi. Ollessaan Retretissä tutustumassa vanhan mestarin grafiikkateoksiin pysähtyi Pentti taiteilijan omakuvien äärelle. Seistyään pitkään ja tarkasteltuaan haltioituneena vedoksia, tokaisi lopulta:
– Pitäisköhän olla kateellinen?
Ystävillä oli tapana hauskuttaa toisiaan vitseillä tai tarinoilla yllättävistä sattumuksista. Kuulemansa kekkosvitsin Svenrobert tarjosi Pentille heinäkuussa 1990 lähettämässään kirjeessä. Hän ei muistanut enää, missä tai keneltä oli sen kuullut vaan totesi, että aikaa myöten siitä oli tullut hänen juttunsa.
”Kekkonen, Honecker ja itäporukka olivat päivällisillä Moskovassa. Honecker kertoi Kekkoselle harvinaisista tsaarinajan hopeista ja että nyt oli tilaisuus sujauttaa matkamuisto taskuun. Kekkonen yritti, mutta sattui hermostuksissaan osumaan lusikalla lasiinsa. Seuraava puhuja Urho Kekkonen, Suomen tasavallan presidentti. Kekkosen oli pakko puristaa muutamia kohteliaisuuksia. Honecker laski hyväntuulisena leikkiä Kekkosen vieressä, joka yritti uudelleen napata kahvilusikkansa, mutta onnistui taas kilauttamaan lasiaan. Seuraava puhuja Urho Kekkonen, Suomen tasavallan presidentti. Ylös nousten Kekkonen osoitti lusikkaa ja sanoi: Tahdon huvittaa teitä taikatempulla. Tässä näette hienointa tsaarinhopeaa olevan kahvilusikan. Nyt pistän sen povitaskuuni ja katsokaa – hokkus pokkus – poimin sen esiin (kallistuen kohti Honeckeria) toveri Honeckerin taskusta!”
– Kun eräs perunakauppias halusi tilata kauppatavaransa aiheisen graafisen taideteoksen niin teinkin sellaisen, parhaani mukaan. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt tilaajaa ja sain työn takaisin, ilman kommentteja. Sama grafiikanlehti voitti sitten palkinnon Krakowassa!
Pentti oli tietopankki, joka oli täynnä anekdootteja. Jan-Olof Mallanderin vieraillessa Pentin luona Korsossa, hän vei tuliaiseksi Kasvisravintolan tuoretta vehnäleipää, joka oli paitsi hyvää, myös erikoisen muotoista. ”Se on sitten syötäväksi eikä kaiverrettavaksi”, ohjeisti Mallander.
– Minä teen molemmat, olen niitä taiteilijoita, jotka myös syövät mallinsa!
Vierailulle tullessa Pentin tuliaislahjana saattoi olla pieni grafiikkavedos tai vaikka viinipullo, jonka etiketti poikkesi tavanomaisesta. Jonni Roosin haastattelun yhteydessä lokakuussa 2010 Inari Krohn kertoi erään Pentti-anekdootin: Outi Heiskasen tyttären Karon äitinsä syliin kaatama viinipullo sai vieressä istuvan Pentin lausahtamaan:
– Lämmin on paita viinainenkin, oman äidin ompelema.
Pentti oli loistava kertoja, jolla oli hyvä huumorintaju, valtava muisti ja kyky jäsentää kertomansa niin, että häntä mieluusti kuunteli. Hän oli verbaalikko, jolla oli aina sana paikallaan, ja hän teki heittonsa aina leikin ja huumorin sävyssä. Hänen huumorinsa oli semmoista hiljaista, loistavaa ja leppoisaa. Hän ei mitenkään korostanut kansainvälisiä kontaktejaan tai tapaamisiaan ns. silmäätekevien kanssa. Harvassa olivat tilanteet, joissa Pentti jäi sanattomaksi. Seuraavaa hupaisaa tapausta hän ei malttanut olla kertomatta Esa Riipalle. Vierailulle tullessa Pentin tuliaislahjana saattoi olla pieni grafiikkavedos tai vaikka viinipullo, jonka etiketti poikkesi tavanomaisesta. Kerran, käydessään kodissamme Vuosaaressa hän muisti vaimoani ohdakkeella: herkkäviivaisella kuivaneulavedoksella. Jonni Roosin haastattelun yhteydessä lokakuussa 2010 Inari Krohn kertoi erään Pentti-anekdootin: Outi Heiskasen tyttären Karon äitinsä syliin kaatama viinipullo sai vieressä istuvan Pentin lausahtamaan:
– Lämmin on paita viinainenkin, oman äidin ompelema.
Pentti oli loistava kertoja, jolla oli hyvä huumorintaju, valtava muisti ja kyky jäsentää kertomansa niin, että häntä mieluusti kuunteli. Hän oli verbaalikko, jolla oli aina sana paikallaan, ja hän teki heittonsa aina leikin ja huumorin sävyssä. Hänen huumorinsa oli semmoista hiljaista, loistavaa ja leppoisaa. Hän ei mitenkään korostanut kansainvälisiä kontaktejaan tai tapaamisiaan ns. silmäätekevien kanssa. Harvassa olivat tilanteet, joissa Pentti jäi sanattomaksi. Seuraavaa hupaisaa tapausta hän ei malttanut olla kertomatta Esa Riipalle. ”Eräänä iltana puhelin soi Korsossa. Soittaja oli, uskokaa pois, Brigitte Bardot. Hän oli ilmeisesti saanut postissa Kaskipuron tuoreen grafiikkakirjan omistuskirjoituksella ja pienellä piirustuksella varustettuna, yhteisen ystävämme taidekustantaja Rolando Pieraccinin toimittamana.” Pieraccinin harrastuksiin kuului myös kirjeiden keräily tunnetuilta henkilöiltä. Tällä kertaa hän ei tainnut onnistua tavoitteessaan, kun lahjan saaja halusikin kiittää suoraan tekijää. ”Kaskipuro ei puhunut ranskaa eikä juuri englantiakaan, BB ei ilmeisesti saksaa, jonka taas Pentti hallitsi hyvin. Kun yhteistä kieltä ei löytynyt, kuului puhelimesta lopulta pettynyt huokaus ja yhteys katkesi. Puhelun jälkeen Tuulikki kysäisi että kukas se oli. Brigitte Bardot, vastasi hämmentynyt taiteilija. Kuuluisuuden siipan roolissa kaikkeen tottunut rouva totesi lakonisesti: Aha!”