Hiljaiseloa Korsossa

 entyään naimisiin Tuulikin kanssa Pentti asui koko elämänsä samassa, alunperin vaimon vanhempien 30-luvulla Korson Haikaratielle rakentamassa puolitoistakerroksisessa omakotitalossa. Kesällä se lähes piiloutui vehreän puuston suojaan. Ensi näkemältä tuli mieleen perinteinen rintamamiestyyppinen talo, mutta kun astui postilaatikolta peremmälle pihaan, huomasi, että taloon oli myöhemmin rakennettu tasakattoinen lisäsiipi. Tontin länsireunalla oli pienehkö sauna- ja varastorakennus. Useimmat pihan puista olivat Tuulikin ja Pentin yhdessä istuttamia. Lähes puolen hehtaarin tontista suurimman osan muodosti puutarha, jossa saattoi kasvattaa vihanneksia, perunoita, sipuleita, mansikoita ja erilaisia maustekasveja. Pihalla oli myös omena- ja kriikunapuita. Syksyisin saattoi löytää sieniäkin.

Grafiikanpaja Himmelblaun julkaisemassa Grafiikanlehdessä Marjatta Toiminen kuvasi osuvasti talon tunnelmia kirjoituksensa ingressissä: ”On iltapäivä. Kello keittiön seinällä näyttää kymmenen yli kahdeksaa. Viisarit eivät liiku. Ne ovat jämähtäneet paikoilleen ehkä samana aamuna, ehkä kauan sitten. Talon olohuoneen seiniltä katsoo joukko tauluja, maalauksia ja
grafiikkaa muutamien vuosikymmenten takaa. Yksi seinä on kirjojen peittämä katosta lattiaan. Kalenteria ei näy, eikä mistään voi kovin nopeasti päätellä, mitä vuotta tai vuosikymmentä eletään.” Koti kertoo paljon siellä asuvista ihmisistä, heidän tavoistaan ja luonteestaan. Talossa liikkuessa tuli väistämättä tunne, että sisustus oli säilynyt lähes samanlaisena vuosien varrella
tähän päivään asti; kalusteiden sijoittelua ei ollut tarvinnut muuttaa ja kodin taideteokset olivat löytäneet pysyvät paikkansa.

Sisustuksessa Kaskipurot suosivat kotimaista designia. Keittiössä ikkunan edessä oli ruokapöytänä Yrjö Kukkapuron Saturnus, jolla sinivalkoraidallinen Marimekon vahakangas, ympärillä Aallon vuoden 1935 malliston, lakatut koivupuiset tuolit ja yläpuolella Yki Nummen akryylikupuvalaisin. Olohuoneesta löytyi lisää Kukkapuron kalusteita, iso kolmen istuttava ja mustalla nahalla päällystetty Ateljee-sohva sekä samaa mallia olevat nojatuolit, jotka suunniteltiin 1960-luvulla Haimille. Seinustan matalalla kirjahyllyllä oli joukko pieniä veistoksia ja vapailla seinäpinnoilla maalauksia ja grafiikkaa, mm. Georges Braquen Aura-teos. Kirjasto, joka sijoittui olohuoneen ja eteisaulan väliin, oli kuin taloa hallitseva keskus. Taidekirjat täyttivät pääosan lattiasta kattoon ulottuvassa hyllystössä. Sen edessä oli toinen Saturnus-pöytä, ympärillä monista teoksista tutut, kevyet wieniläismalliset tuolit. Korkeat kirjapinot täyttivät myös Aallon ritilätasoisen apupöydän, jonka takaseinää hallitsi toinen Braquen grafiikkateos, Hevosrattaat. Nurkkaseinällä kaksi Inari Krohnin varhaiskauden tummasävyistä öljymaalausta. Makuuhuone oli taloon myöhemmin rakennetussa ”elintasosiivessä”, samoin myös saunatilat. Tämän osan yhdisti päätaloon ikkunallinen valoisa eteiskäytävä. Makuuhuoneen kaksoisikkunan edessä oli Tuulikin valkoiset Muurame-laatikostot ja pöytätaso, jolla oli vanha,
sirorakenteinen piianpeili.

Marjatta Toimisen artikkeli, joka oli otsikoitu Purjosta ikuisuuteen jatkui: ”Aika on pysähtynyt. Se on ainakin hidastanut hetkeksi vauhtiaan tuon vihreän puutalon kohdalla, jarruttanut pihapuiden kohdalla ja kiihdyttänyt sitten normaaliin nopeuteen talon uloimman siiven takana. Samanlainen ajattomuuden, ehkä jopa ikuisuuden tuntu lävistää talon asukkaan, Pentti Kaskipuron
tuotannon. Siinä on paljon hiljaisuutta, niin kuin taiteilijan vihreässä kodissakin. Tavallisena työpäivänä Kaskipuro olisi keittänyt keittiössään kahvia, lukenut lehden ja noussut portaat ylös ullakkoateljeehen ja istuutunut piirtämään kuparilaatoille työpöytänsä ääreen, aina iltauutisiin asti. Hän olisi työskennellyt samassa paikassa kattoikkunoiden alla kuin jokaisena arkipäivänä yli neljäkymmentä vuotta.”
– Hiljaisuus on tärkeätä ja tavoittelen siihen liittyvää intensiteettiä.

Pentti, vaikka asuikin talossa, josta aika tuntui puuttuvan, rekisteröi tutkijan tarkkuudella sen merkit ympäristössään. Hän oli Korson kävelevä historiankirja, muisti ulkoa, milloin talot oli rakennettu, mistä lähtien lähiössä oli käyty omassa Alkossa ja apteekissa. Olipa hän ottanut selville Korso-nimen syntyperänkin. Hän muisti milloin moottoreiden jylinä alkoi kuulua läheiseltä lentokentältä. Se oli olympiavuonna 1952. Pentin tunteneet saattoivat huomata, että hän eli ikäänkuin säästöliekillä ja että asukas, jonka hallitsevia luonteenpiirteitä olivat vaatimattomuus, sitkeys ja kärsivällisyys, oli onnistuneesti yhdistänyt työn ja kodin, tullut osaksi tätä taloa.

Seppo Niinivaara on luonnehtinut Penttiä ”huoneessa liikkuvana, mustaan korkeakauluksiseen neulepuseroon ja tummiin samettihousuihin pukeutuneena, pitkänä ja kalpeana. Hänellä oli sodanjälkeisen pariisilaiseksistentialistin askeettiset asusteet ja kenties teoksissakin jotakin eksistentialismille ominaista olennaiseen pitäytymistä. Silmälasit olivat likinäköisen raskaat
erikoislasit, jotka kätkivät silmät kiiltojen ja heijastusten salaperäisiin labyrintteihin. Pitkällä miehellä oli sisälläolijan ja lukutoukan hieman kumara ryhti.”
– 1960-luvun alussa syntyivät ensimmäiset sipulit, teokset Esteetikon muotokuva ja Monumentti autiolla paikalla, itse asiassa koko se aihemaailma, johon myöhempi tuotantoni on perustunut.

Sipulit näyttivät tietä pitkälle peruselintarvikkeita kuvaavalle teosten sarjalle. Pentti perusti graafisen teatterin, minkä ohjelmisto koostui tutuista arkisista esineistä, vihanneksista, juureksista ja leivistä, jotka esiintyivät kuin ajattelevat yksilöt, saivat uusia ulottuvuuksia ja lähes maagisen latauksen. Hänestä tuli tavallaan graafinen asetelmamaalari. Pentin filosofinen ruokalista paljasti ne yksinkertaiset muodot, jotka tekevät meidät tietoiseksi olemisen korkeimmasta asteesta. Esteetikon muotokuva, ensimmäinen grafiikkateos, jossa hän itseään kuvaa, rakensi pohjaa tekijän monille surrealistishenkisille ihmishahmoille. Taiteilija oli siinä omassa ympäristössään. Vaikka hän oli moneen kertaan vieraannutettuna, kuin pienestä aukosta katsottavaan kurkistuslaatikkoon pantuna ja tarkasteli katsojaansa maalaustelineelle asetetusta muotokuvastaan, se oli sittenkin hän itse ja monet ateljeen esineet olivat kuvasta tunnistettavissa. Teos muotoutui ikäänkuin tekijänsä ohjelmanjulistukseksi.
– Nuoruuden sekainen vaihe päättyi siihen kun tajusin, ettei minun tarvitse näitä keneltäkään kysyä.