Harrastuksenna eläminen
Albumiin kirjattua – osa XI

| 29. toukokuuta 2022
Leena Peltola kirjoitti Mestari K:n juhlakirjaan: ”Miten voisi verrata Penttiä ja perunaa? Molemmat ovat ulkoiselta olemukseltaan hiukan kömpelön näköisiä, mutta sisäisesti antoisia. Molemmat ovat hienolla tavalla ruskean puhuvia ja maanläheisiä, vaatimattomia ja rehellisiä. Molemmat kypsyvät levollisesti, hitaasti ja ovat perinteille uskollisia. Molemmat pyrkivät pimeydestä valoon, kestävät nurkumatta pitkän pimeyden, mutta nauttivat valosta sitä enemmän, sillä valosta he saavat elintärkeää kasvuvoimaa. Molempien elämä on luovaa. Grafiikkaa pidetään olemukseltaan intiiminä ja vaatimattomana, paljon käsityötä vaativana taidemuotona, jonka tekijöiltä vaaditaan sitkeyttä ja kärsivällisyyttä. Sitä verrataan mielellään kamarimusiikkiin ja käsitteenä se assosioi perheeseen, sukuun ja ystäväpiiriin.” Pentti viihtyi, arvostaen ja kunnioittaen luontoa sekä yksinkertaista elämää. Kotoa hän poistui vain opetustyöhön ja luottamustoimiin kuvataiteen järjestöissä. Pentin taiteilijuutta kuvasti hänen omaksumansa elämäntapa joka ilmeni zeniläisyyttä kunnioittavana elämänfilosofiana. Voisi myös sanoa, että hänen harrastuksena oli eläminen.
Marja-Liisa Uino luonnehti Penttiä sopuisana, tahdikkaana ja tasapainoisena ihmisenä, jolta sai aina puoluettoman mielipiteen. Hänellä oli loistavat analyyttiset kyvyt, joilla hän ratkoi ongelmia kylmän rauhallisesti eikä hän yleensä ollut nopea päätöksentekijä. Pentti arvosti kauneutta ja tyyliä, työskenteli mielellään viihtyisässä ympäristössä ja kammosi sotkuisia ja rumia työpaikkoja. Pentillä oli runsaasti viehätysvoimaa ja hän harrasti mielellään pientä flirttiä.
Inari Krohn on todennut, että ”Pentti oli lempeä, keskitien kulkija, josta huokui sellaista lämmintä myötätuntoa kaikkia kohtaan. Hän saattoi olla kriittinen muttei koskaan puhunut negatiivisesti tai pahaa kenestäkään. Hän ymmärsi hyvin syvällisesti ihmisiä, mikä osaltaan selittää hänen laajan ystäväpiirinsä, samoin runsaan ihailijajoukon, joka arvosti häntä. Pentissä ei ollut mitään itsekorostusta, mutta hänestä huokui oman tien kulkijan varmuus. Hänellä oli semmoinen tietynlainen suhtautuminen, jotenkin ihan erikoinen…tulee mieleen lähinnä itämainen guru. Penttihän oli jollain lailla teostensa kaltainen, läheinen ja arkinen, mutta monumentaalisen suuri sitä kautta.”
”Pihalla Pentti osoitti valtavaa puuta talon edessä. Siperianlehtikuusi istutettiin suojaksi talon ja tonttia reunustavan kapean tien väliin vuonna 1965. Siitä lähtien puu oli kasvanut raivokkaasti ja lähes lyyhistynyt oksiensa painosta. Nyt paljaat oksat yltivät parinkymmenen metrin korkeuteen. Voisi sanoa, että tuo puu ja sen runsaat muutokset olivat kuin arjen draamaa, missä universaalissa näytelmässä aika kadotti merkityksensä. Pihalla vuosikymmeniä sitten istutettu pylväshaapakin kurotti taivaisiin. Kriikunapuu notkui runsaista hedelmistä, ja omenista näytti tulevan mittava sato.” Tähän puun tarinaan Marjaana Toiminen päätti Grafiikanlehden artikkelinsa Purjosta ikuisuuteen. Pentille oli tärkeätä pihan puiden ja pensaiden istutus, pihan tapahtumien tarkkaileminen ja luonnon kokeminen. Hän halusi vaimonsa kanssa kasvattaa vuosien ajan omat juureksensa ja perunansa, poimia omat omenat, marjat ja sienetkin. Kun Pentti voitti 50 euron lahjakortin puutarha-alan liikkeeseen hän kertoi Keski-Uusimaan toimittajalle:
– Ostan jonkin matalan puun tai pensaan taloni nurkalle. Siihen jäi tyhjä paikka, kun liian lähellä taloa kasvanut kuusi piti kaataa pois.
Lähes kolme vuosikymmentä kissa kuului talon kotipiiriin. Tuulikki ja Pentti olivat eläinten ystäviä, joilla oli kolme kissaa; ensin Mosse, sitten Tatu ja viimeksi Mikko. Harmaankirjavan Mikon tavoista Pentti kertoi mielellään. Se oli levottomuudestaan huolimatta säyseä ja älykäs eläin, jolla oli omat sesonkinsa. Talven tulon tiesi siitä, että Mikko ilmaantui sisälle nukkumaan. Kesän läheisyyden se ilmaisi sillä, että halusi yöksi ulkosalle. Mikon parasta huvia oli seurata vieressä kynän paperille piirtämää hienoa viivaa. Grafiikan aiheiksi nuo kissat toivat kuolleita hiiriä ja lukuisat kalat. Mikosta on olemassa vain pieni grafiikan lehti, mutta piirroksissa se oli saanut olla mallina useasti. Onpa Pentti pitänyt näyttelynkin kissa-aiheistaan.
Yksin-teosta pidetään tekijän omakuvana. Se tunnetaan myös nimellä Väsynyt, joka löytyy sulkeissa Pentin työkirjasta. Alkuperäisen nimen mukaan voisi ajatella, että syvä yksinäisyys vaatii kepit tukemaan jotta jaksaa pystyssä. Oikeampi tulkinta lienee se, että voimakas yksinäisyys vaatii ulkopuolista tukea, jotta ihminen jaksaisi eteenpäin. Teoksen henkilöhahmo on selin katsojaan, jolla on tarkkailijan rooli mikä vain voimistaa tunnelmaa. Grafiikantekijä joutuu olemaan pitkiä aikoja yksin laattaa työstäessään. Penttikin tarvitsi ihmisiä. Hänen suuruutensa ilmeni rehellisyydessä ja teeskentelemättömyydessä, jolla hän tarkasteli kohdettaan, mutta myös siinä välittömyydessä, jonka hän kykeni luomaan yleisönsä ja kohteensa välille. Samalla kun kuparilevyn ja teräspiikin ”seurustelun” synnyttämä yksinkertainen kauneus kiehtoi, niin monivaiheinen ja nöyryyttä vaativa työ, ohuiden viivojen salaperäinen liitto lumosi tarkastelijan. Ateljeen suorastaan meditatiivinen tunnelma toi väistämättä mieleeni buddhalaisen munkin elämäntavan, jossa askel askeleelta edetään kohti lopullista tavoitetta, valaistumista. Aika arkisen, yksinkertaisen aiheen kanssa rauhoitti mielen pakottaen lähestymään, keskittämään ajatukset ja tuntemaan, miten pieni asia vähitellen kasvoi ja muuttui merkitykselliseksi.
– Äitini oli peltisepän tytär, jolta olen varmaankin perinyt tämän kiinnostukseni kuparilaattojen raapimiseen.
Mestari K:n keittiökalenteri oli luonnollista seurausta Pentin keittiön pyöreän pöydän ääressä vietetyistä monista, yhteisistä istunnoista. Korson hyllystä löysin Juha Tantun mukavan rennosti laatiman Mies sopassa –keittokirjan ja kun Kari Saviniemen runot tuntuivat itseoiketetuilta täydentämään keitosta, niin konsepti alkoi olla kasassa. Sopivaksi julkaisuajankohdaksi kaavailin vuoden 2010 syksyä, jolloin Pentti täyttäisi tasavuosia. Kokkaustaidon näytteeksi poimin tähän hänen suosimansa kolmen sipulin silligratiinin, joka ei joutunut mukaan kalenteriin. Sen olin jo muutama vuosi sitten tallentanut pöytä ja sillä sipuli -teoksen päätössivulle. Alunperin Pentti löysi reseptin vähäsuolaisia islanninsillifileitä sisältävän muovisen umpiopakkauksen päältä. Sisällä oli kaksi parinsadan gramman painoista filettä, jotka laitettiin jo hyvissä ajoin likoamaan liikasuolaisuuden estämiseksi. Fileet pätkittiin paloiksi, perunat kuorittiin, keitettiin ja viipaloitiin lohkoiksi. Sipulit kuorittiin ja silputtiin. Ensin vuokaan pikkuisen öljyä, pohjalle ladottiin kerros perunalohkoja, sitten kerros sipulia ja ripaus mustaa pippuria. Seuraavaksi aseteltiin sillinpalaset ja taas kerros perunalohkoja sekä reilusti juustoraastetta. Lopuksi valeltiin tölkki kermaa päälle ja vuoka 200 asteiseen uuniin noin 20:ksi minuutiksi, jossa ajassa homma gratinoitui. Hyvää, kun vielä saa pienen ruokaryypyn alle, totesi Pentti muistellessaan antaneensa aikoinaan reseptin ystävälleen testattavaksi, jolloin se lähti kierrätykseen ja päätyi jo parin viikon perästä Aamulehden julkaisemaksi.
Keskitien kulkijana, vapaana äärimmäisyyksistä, Pentti liikkui yhtä luontevasti idän ja lännen sielunmaisemissa. Hän oli läheistä sukua kiinalaisille ja japanilaisille luonnonfilosofeille ja runoilijoille, sekä eurooppalaiselle käsityökulttuurille. Hänen yksinkertaista elämäntapaansa on useissa yhteyksissä verrattu idän filosofioihin, ja erityisesti zeniläisyyteen. Henkilönä hän oli tavattoman sympaattinen, herkkä ja avoin. Inari Krohn on kirjoittanut: ”Pentti Kaskipuron taide on lähellä zen-filosofiaa, joka ei ole maailmankatsomus eikä uskonto vaan tapa kohdata elämä sellaisena kuin se on.”