Elannon korkeakoulu

Albumiin kirjattua – osa VII

Tero Linnamies | 8. tammikuuta 2022

– Olin sitten myös Yhtyneissä Kuvalehdissa. Tietysti tuommoiseen somistajan hommaan, jos vähän osaa piirtää ja muuta, on helppo ratkaisu tarttua kiinni koska siinä ei nyt mitään ihmeellisiä kykyjä vaadita. Kuvalehdistä lähdin 50-luvun alussa pois ja menin Kahvi Oy:hyn, joka oli kanssa ihan metka työpaikka, semmoinen taidetalo, Luotsikatu 4. Eivät johtajat vaivautuneet kiipeämään kuudenteen kerrokseen alakerran toimistoistaan.

Työ somistamossa oli mukavaa ja leppoisaa sekä suhteellisen itsenäistä. Opintojensa päätyttyä Pentti Lumikangas työskenteli kymmenisen vuotta Elannossa suunnitellen käyttögrafiikkaa, pakkauksia ja somistuksia. Vuonna 1952 Kaskipuro pääsi Elantoon töihin, suuren keskusliikkeen ikkunasomistajaksi. Mainospäällikkö Helander kehotti häntä ryhtymään piirtäjäksi, mutta Pentti pelkäsi mainospiirtämistä ja tahtoi mieluiten nikkaroida, somistaa ja tehdä kotona vapaata taidetta.

– Elantoon meno oli ihan onnistunut ratkaisu muitten tavotteiden takia. Siellä oli tietenkin sellaista vähän kulttuuria ilmassa sentään. Elannolla oli oma taidekerho, joka järjesti piirustusiltoja monta kertaa viikossa ja näyttelyitäkin. En niihin muuten ottanut paljon osaa mutta kävin piirtämässä.

Pentistä tuli Lumikankaan työtoveri ja ystävä. Tämä hankki Saksasta pienen prässin ja alkoi iltaisin tehdä grafiikan lehtiä, jotka jo enteilivät hänen myöhempää kehitystään. Aiheet löytyivät etupäässä ulkomaanmatkoilta. Kaksikko kannusti toisiaan eteenpäin grafiikan saralla. Lumikangas piirsi Elannossa ilmoituksia ja oli Penttiä edellä alan koulutuksen omaavana ja oli
siten hänelle antoisa tuttavuus, jonka kanssa oli paljon yhteistä ja jolta sai tukea ja kriitiikkiä omaan työhön ja graafisen tekniikan opetteluun.

– Käytimme paljon osuuskaupan aikaa taidekeskusteluihin. Toimme omia töitämme työpaikalle ja keskustelimme niistä. 50-luvulla olin vähän kuin orpopoika markkinoilla.

Mieltymys ja into levyille piirtämiseen synnytti muutamia varsin laatuunkäypiä töitä. Pentti puski iltaisin taiteen ja piirtimen parissa ja päivisin Elannon mainososaston töissä. Hänellä oli
käytössään romukaupasta löydetystä tavarasta valmistettu prässi. Kuivaneula- ja akvatintatekniikat sopivat niin Lumikankaalle kuin Kaskipurollekin. Kun Korson Rautavalu valmisti Pentin ohjeistuksessa pienen sarjan etsausprässejä. Työtoverit hankkivat sellaiset ensimmäisinä ja Pentti sai numero yhden. Sama prässi kesti käytössä graafisen uran loppuun
saakka.

– Oli hyvä että oli näyttelyitä joissa oli kunnon jyrytys ja tiesi että jos sai töitään niihin on ainakin joku arvostus muun ammattikunnan taholta.

Elannolla oli oma kuvaamataiteen kerho, jossa oli päteviä ohjaajia, kuten Aarne Nopsanen, Åke Mattas, Lauri Santtu, Tauno Sarmaja ja joskus OTK:n Mauri Favén. Harrastekerhotoiminta oli vilkasta. Sakari Saarikivi hankki taidefilmejä kerhon katsottavaksi, ja tauluarpajaisia sekä näyttelyitä pidettiin ahkerasti. Elannon kuvaamataiteilijoiden näyttelyyn 1953 osallistui Kaskipuron ohella myös Seppo Marin ja Helmi Siltari. Pentit vaihtoivat tiiviisti teknisiä tietoja, mutta aihepiireissään he kulkivat omia teitään. Samana vuonna Pentti sai Nuorten näyttelyyn kaksi etsaustaan ja pari öljymaalaustaan. Se oli ensimmäinen isompi näyttelykokemus. Siitä alkanut näyttelytoiminta herätti arvostelijatkin. Kaskipuroa alettiin arvostamaan yhtenä ikäpolvensa lupaavimpana nousevana graafikkona Simo Hannulan ja Pentti Lumikankaan ohella.

– Jos ajattelen ystävyyttämme ihan taiteilijana, merkittävintä minulle oli Lumikankaan tinkimättömyys taiteellisissa ja esteettisissä asioissa. Kun esimerkiksi olimme yhdessä jonkun näyttelyn juryssä, hän oli alusta loppuun tiukkana. Edes ystäviltä ei päässyt läpi huonoa tavaraa.

1950-luvun puolivälissä Lumikangas ja Kaskipuro alkoivat herättää huomiota pääkaupungin näyttelyissä. Kaksikko kannusti toisiaan eteenpäin. Grafiikka tarjosi molemmille ilmaisukeinon, joka vastasi sitä mitä he halusivat sanoa. Molemmat suosivat kuivaneulaa ja akvatintaa, mustavalkoista metalligrafiikkaa. Molempien tie kulki samantapaisia polkuja alkuvaiheiden
todellisuuspohjaisuudesta kohti ajattomampaa ja myös surrealistisia vivahteita omaavaa ilmaisua.

Toukokuussa 1955 ilmestynyt Elanto-lehti kirjoitti Kulttuurirahaston viikkoa aiemmin jakamista apurahoista ja mainitsi, että näiden korkeimman hengenviljelymme piirissä huomattavaa julkista tunnustusta merkitsevien stipendien saajien joukossa oli Pentti Kaskipuro. Hyvin Pentti Elannossakin oli viihtynyt. Työskentely osuusliikkeen somistamossa Helsingissä kevääseen 1958 saakka antoi rutiinia myös näyttelyasioissa.
– Kunhan vain varoi ylenemästä.

Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Pentti piti 1956 Hotelli Tornin ateljeebaarissa Helsingissä. Samana vuonna hän osallistui ensimmäiseen ulkomaiseen näyttelyynsä 20 muun suomalaisen taiteilijan kanssa pohjoismaista grafiikkaa esittelevässä yhteisnäyttelyssä Kööpenhaminassa. Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin Pentti jätti somistustyöt. Työ vaihtui vapaan taiteilijan uraan, kunnes informalismin työntyessä voimalla suomalaiseen taidekenttään tuntui tilanne Pentistä ristiriitaiselta ja hämmentävältä. Abstrakti, vapaamuotoinen tyylisuuntaus ei puhutellut häntä, päinvastoin. Työinto laantui ja sitä seurasi kriisi joka palautti hänet takaisin vanhaan työpaikkaan, hoitamaan Elanto-lehden taittoa vuodeksi 1961. Seuraavana vuonna Pentti sai Suomen Taideakatemian 3-vuotisnäyttelyn palkinnon ja jäi lopullisesti vapaaksi taiteilijaksi.
Lumikankaat muuttivat Tapiolaan mutta yhteydenpito ei katkennut vaan jatkui tiiviinä.
– Emme viime aikoina enää tavanneet usein, mutta harvoin meni yli kolmea tuntia ettei jompi kumpi soittanut.